Hautajaispäivä oli syksyn värien juhlaa ja vaikka
tihkusadetta oli ilmassa, hautaan laskeminen tapahtui auringon pilkistäessä
pilvenraosta. Kirkko oli kaunis ja tilaisuus oli muiden sanoja lainatakseni, "lämminhenkinen".
Sukulaisten tapaaminen oli upeaa, toivon tosin että ensi
kerralla kokoonnumme iloisemmissa tunnelmissa. Hautajaistilaisuus meni minulla
kuin sumussa ja kokonaisuus kesti noin 4 tuntia. Minun oli tarkoitus kuvata
siellä, mutta jotenkin olin jähmettynyt paikoilleni ja suurin osa surijoista
jäi näin selkäpäin kameraan.
Laitan nyt tähän kuitenkin kuvia, sillä kaikesta huolimatta
myös surullisia muistoja on hyvä jakaa.
Luin joskus että sosiaalinen media
lisää onnellisuutta, kun sitä käytetään kommunikaatiovälineenä ystävien
välillä. Toiset ovat vakuuttuneita että surun ja masennuksen jakaminen
julkisessa mediassa loitontaa, sillä fyysinen kommunikointi ihmisten kanssa on
kuitenkin oleellisinta. Itselleni tämä kirjoittelu on kuitenkin antanut
helpotusta ja olen saanut tuotua tunteeni näin julki. Isäni neuvoi jo lapsena
kirjoittamaan mieltä vaivaavat asiat ylös ja yleensä se myös auttoi. Mikä olisi
siis nyt muuttunut?
Surun ollessa pahinta ja kun minulla on vaikeaa en halua
puhua kenenkään kanssa, vaan vetäydyn omiin oloihini. Keskustelut ja avautuminen
on vaikeaa. Vaikkakin toisille sopii se että tapaa kasvokkain ja keskustelee
(vaikka vain puhelimessa) ja jakaa näin surunsa. Hän mahdollisesti saa toisen
ihmisen fyysisestä läsnäolosta uutta virtaa, mutta se ei tunnu minulle sopivalta
ennen kuin vasta myöhemmin. Suru on osa elämää, vaikka olisi upeaa säästyä
siltä. Tarkoitus on kaikella, myös surulla ja olemmehan vielä käsittääkseni
ainoa "olento", joka yleensäkin itkee.
Ikävä on silti yhä äitiäni..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti